[Veltzeh]: 39.Höyrypää.Höyrypää.1

"Ei noihin saatanan kaksinaamoihin voi luottaa pätkänkään vertaa!" julisti Anna vaimolleen tultuaan kotiin töistä. "Kuulin töissä, että ne jakomieliset räjäyttivät oman laivansa yrittäessään tuhota Stolikosin satamaa.

Antonio, Annan vaimo, istui pöydän ääressä ompelemassa mekkoa. "Ohhoh!" hän ihmetteli. "Milloin se tapahtui?"

"Tänään keskipäivällä."

"Johan! Viestit kulkevat nopeasti nykyään."

Anna pudisti päätään arvostelevan huvittuneesti. "Naiset! Hyökkäys satamaan tuntuu niin vähäiseltä teknisen edistyksen varjossa, vai?"

Antonio hymyili. "Kerro toki lisää siitä. Se kuulostaa vakavalta."

"Ei kai niiden tuplatollojen tekosia voi oikeasti ottaa vakavasti. Hemmetin harmittavaahan se on, että ne onnistuvat meidän omaisuuttamme ja käsiemme töitä tuhoamaan. Miksemme me ole vielä vallanneet niiden surkeaa kansaa? Vaikka tuskin heistä saisi edes enkantteja parempaa orjatyövoimaa."

"Voi voi, kyllä jokaisella on paikkansa. Voisivathan he vaikka hoitaa puutarhoja."

"Puutarhoja! No, olisi se ainakin tarpeeksi yksinkertaista työtä." Anna kävelin vaimonsa taakse ja silitti hänen olkavarsiaan. Antonio viimeisteli mekon hihan ja taivutti sitten kätensä taaksepäin koskien miehensä reisiin. "Ohhoh, tuhma tyttönen!" Antonio hihkaisi. "Taidat kaivata mahtimelan voimaa." Anna nosti Antonion tuolista ja veti hänet itseään vasten.

Antonio kietoi kätensä Annan hartioiden ympärille. "Ooh. Otathan minut nyt?"

"Älä huoli, kyllä minä otan, kunhan vain annat!" Anna vei kätensä Antonion olkavarsilta hänen selälleen, pyöreälle takamukselleen, lanteilleen, kyljilleen, rinnoilleen, olkapäilleen ja käsien kautta takaisin lanteille. Antonio keinutti takamustaan hieman ja suuteli miestään kiihkeästi. Sen jälkeen Anna poimi Antonion ylös ja kantoi hänet suoraan käytävää pitkin makuuhuoneeseen, jonka verhot hän sulki saman tien.

Anna otti Antonion hiuspinnit pois hänen hiuksistaan ja vapautti mustat aallot, jotka valuivat hänen käsilleen. Hän veti sormensa Antonion hiusten läpi ja piteli sitten hänen kasvojaan samalla, kun he suutelivat. Kun Anna oli vetänyt pois kuivin, joka Antoniolla oli harteillaan, Antonio avasi mekkonsa yläosan nyörit. Sillä aikaa Anna oli päässyt ulos takistaan, paidastaan ja aluspaidastaan. Anna tarttui vaimonsa käsiin ja asetti ne rinnalleen, jonka jälkeen hän veti pois Antonion mekon yläosan, paljastaen hänen tumman hiekan väriset rintansa ja törröttävät nänninsä. Anna tarttui niihin ja hieroi niitä hellästi, kun taas Antonio siveli miehensä rintaa ja suki siinä kasvavia karvoja.

"Voi kun tulisit tällä kertaa raskaaksi. Onko nyt hyvä aika?"

"Se meni jo viime viikolla, mutta ei sekään käyttämättä jäänyt", hihitti Antonio. "Toivoisin kyllä, että meillä olisi hieman enemmän rahaa ennen kuin saame lapsen."

"Voi vaimoni, jos sinä tulet nyt raskaaksi, niin meillä on yhdeksän kuukautta aikaa kasvattaa varantoamme ennen kuin lapsi syntyy."

Antonio hymyili ja silitti Annan parratonta leukaa. "Ja onhan meillä aina sinun vanhempasi ja veljesi."

"Kyllä minä mieluummin näyttäisin heillekin, kuinka hyvin me tulemme itse toimeen."

"Voi Anna." Antonio hieraisi Annan tummia nännejä ja paineli sitten hänen rintaansa. Anna riisui Antonion alusmekon ja antoi päällysmekon alaosan tippua maahan. Antonion kädet vaelsivat avaamaan Annan vyötä, ja hetken kuluttua hän vetäisi miehensä housuja hieman alaspäin ja kosketteli alushousujen läpi hänen kovettuvaa penistään. Anna tunki kätensä Antonion alushousuihin takaapäin, puristi tunnustelevasti hänen pakaroitaan ja paljasti ne, vetäen alushousuja alaspäin. Antonio veti alushousunsa itse alaspäin ja antoi sitten niiden pudota maahan, jonka jälkeen hän astui ulos vaatekasastaan täysin alastomana. Anna riisui saman tien alushousunsa ja halasi vaimoaan takaapäin painaen peniksensä hänen pakaroidensa väliin ja tarttui jälleen hänen rintoihinsa. Hän hieroi ja puristeli niitä hellästi hetken, mutta sitten käänsi vaimonsa ympäri ja suuteli häntä jälleen.

Suudelman jälkeen Anna kaatoi Antonion sänkyyn, ja hetken aikaa pyöriskeltyään, suudeltuaan, nuoleskeltuaan ja kähmittyään he olivat valmiita itse aktiin. Antonio asettui selälleen keskelle sänkyä, levitti ja nosti jalkansa ja paljasti ulkosynnyttimensä. Annan penis seisoi mahtavana ja mies itse piteli itseään Antonion yläpuolella käsiensä varassa. Hän ei ihan vielä yhtynyt Antonioon, vaan kiusasi hetken hänen häpyhuuliaan peniksensä päällä. Ei mennyt kuitenkaan pitkään, ennen kuin hänenkin halunsa kasvoi yhä enemmän, joten hän tunki siittimensä vaimonsa emättimeen ja alkoi liikutella sitä edestakaisin.

Nuorelta parilta ei mennyt kovin kauaa saavuttaa orgasmia. Anna tunsi jo tutuksi käyneen emättimen supistelun puristelevan penistään, ja hän saavutti kliimaksin heti Antonion jälkeen. Veri tykytti hänen suonissaan ja hän laukesi Antonion sisään, ja muutaman puristuksen jälkeen hän veti siittimensä pois. Hän nuolaisi Antonion molempia nännejä pari kertaa ja asettui sitten makaamaan hänen viereensä.

"Voi, ystäväni Roberto kertoi minulle eilen, että on olemassa pariskuntia, jotka eivät rakastele kuin kerran kuussa! Tai harvemmin! Miten kukaan voisi olla rakastelematta niin kauan?"

"Sitä ei voi kukaan tietää, vaimoseni. Minä uskoisin voivani rakastella vaikka joka aamu ja joka ilta! Ja ehkä joskus teeaikaankin!"

"Älähän nyt hupsuttele, pitää varoa ettei siemennesteesi ala ihan kokonaan loppumaan ja peniksesi putoa liikakäytöstä."

"Ei kai niin voi tapahtua oikeasti..." Anna yritti olla leikkisä, mutta oli kuitenkin huolissaan rakkaasta peniksestään.

"En sanoisi, että tuollainen tarina on ihan tyhjän päälle rakennettu! Mutta eihän meillä ole huolta. Kerran päivässä tai kerran viikossa on aivan hyvä tahti minusta."

"Kyllä se minulle kelpaa hyvin." He kääntyivät toisiaan päin ja syleilivät vielä joitakin minuutteja, ennen kuin pukivat päälleen. Antonio alkoi laittaa ruokaa sillä aikaa kun Anna otti käteensä erään tuoreen painoksen kirjasta, jonka hän oli hiljattain ostanut.

Maustetusta lampaanlihasta, perunoista, juustoisesta salaatista ja kunnon kastikkeesta koostuva illallinen ei jättänyt parille paljon aikaa puhua, mutta jälkiruokaa syödessään Anna tokaisi: "Mitä sanoisit, jos kutsuisimme huomenna joukon tuttavia illalliselle? Nyt kun sukulaiset eivät enää ole niin huolissaan meistä ja pärjäämisestämme täällä uudessa kaupungissa eivätkä ole koko ajan vierailemassa, olisi hyvää aikaa tutustua muihinkin."

"Kuulostaapa mukavalta. Minulla kyllä riittää jo kutsuttavia! Et usko, kuinka äkkiä ompelukaupasta löytyy ystävällisiä ihmisiä."

"Uskohan minä. Minä haluan kutsua ainakin yhden metsästäjän ja sitten tämän yhden asiakkaan, joka saattaa olla minulle sukua jonkun pikkuserkun kautta."

"Mitä ruokaa heille pitäisi tehdä?"

"Sen saat sinä päättää. Mutta minä tuon huomenna ennen keskipäivää kotiin oikein kunnon hirvenliha-annoksen, josta pääruoan voi tehdä, käykö se?"

"Voi, hienoa. Se on päätetty!"



Aamulla sekä Antonio että Anna lähtivät askareilleen. Antonio osti kelvolliset ruokatarpeet ja kutsui pari ystäväänsä syömään. Anna meni töihin ja kutsui hänkin ystävänsä syömään. Ruokatunnilla hän vei kotiin kunnon palan lihaa, jota Antonio sitten alkoi työstämään.

Illalla, kun ruoka oli valmis ja pariskunta valmistautunut, vieraat saapuivat ja kävi niinkin onnekkaasti, että kukaan heistä ei vihannut jotain toista, vaikka eräällä Antonion uudella ystävällä olikin ollut suhde Annan päämetsästäjän kanssa ja he olivat huonohkoissa väleissä.

Illan puheenaihe oli luonnollisesti eilen tapahtunut hyökkäys satamaan. Metsästäjä Tina oli kuullut eräältä kaveriltaan, että kaksineuvoiset väittivät räjähdyksen olleen vahinko, mutta syyttivät tietysti miehiä ja naisia sabotaasista. Tina oli sitä mieltä, että sabotaasin lavastaminen oli todennäköisempää niiltä kaksinaamaisilta kieroilijoilta. Miehet ja naiset tietysti tiesivät paremmin ja olettivat, että oli kysymys yrityksestä aloittaa sota, joten se vangitsivat eloonjääneet kaksineuvoiset ja aikoivat pitää heitä panttivankeina samalla kun kieltäisivät keidän laivojaan edes lähestymästä satamaa. Pieni seurue oli tyytyväinen, että heidän pikkukaupunkinsa oli kauempana merenrannasta eikä heidän tarvinnut kärsiä kaksineuvoisten näkemisestä. Kaksineuvoisethan olivat tunnetusti kirottua ja paratiisista langennutta kansaa, jota jumala oli vihoissaan rankaissut itsensä rakastamisesta ja tuominnut heidät ikiajoiksi kuvottavien ja irstaiden kehojen vangeiksi. Kaikki ideansa he kopioivat joko alhaisilta eläimiltä tai naisilta ja miehiltä, joita he vaivihkaa aina vakoilevat yrittäessään päästä eroon kirouksestaan siinä koskaan onnistumatta, koska he eivät voi lakata rakastamasta itseään tarpeeksi.

Antoniota sota-aiheet väsyttivät, joten he eivät puhuneet kaksineuvoisten hyökkäyksistä koko iltaa, vaan vaihtoivat aihetta uusiin koneisiin. Kun junat, lennättimet ja painokoneet oli käyty läpi, Antonion ystävän Nevion mies Ines kertoi kuulleensa joltain tyypiltä, että joku oli keksinyt jonkinlaisen mahtavan sotakoneen, jolla oli sadan hevosen voimat, kymmenen sarvikuonon kestävyys ja kissan ketteryys! Sitä pystyi kuulemma ihminen ohjaamaan vain menemällä sen sisään ja heiluttelemalla omia raajojaan, jolloin koko kone liikkui. Tiesipä Ines muutakin, sillä kyseisen keksijän kaveri oli puheiden mukaan keksinyt mahtavan metsäkoneen, joka pisti puita halki, poikki ja pinoon kuin viikate ruohoa.

Tulevaisuuden näkymät läpikäytyään vieraat valuivat koteihinsa. Anna ja Antonio siivosivat ruokapöydän ja säästivät tähteitä huomiseksi. Sen jälkeen he kipittivät pikaisesti sänkyyn hivelemään toistensa erogeenisiä alueita. Tällä kertaa Anna yhtyi Antonioon takaapäin, ja samalla kun hän liikutti penistään sisään ja ulos, hän hieroi toisella kädellään Antonion klitorista ja nipisti toisella hänen nänniään. Antonio rojahti orgasmin kourissa sängylle, ja hänen piti vielä kääntyä selälleen, jotta Annakin saisi tyydytyksensä. Ja hän sai.

Heidän maatessaan hengästyneinä he kuulivat yhtäkkiä tömäyksen sänkynsä alta ja pelästyivät heti.

"Voi ei!" vinkaisi Antonio. Anna ehti melkein sanoa jotain, mutta päättikin sitten olla puhumatta ja sihahti mahdollisimman hiljaa ilmaistakseen, että Antonionkin pitäisi olla hiljaa.

Montaa hiljaista hetkeä ei mennyt, ennen kuin Annalla oli jonkinlainen suunnitelma. "Voisitko hakea keittiöstä jotain juomista?" hän kysyi ja sytytti öljylampun. Anna laittoi nopeasti päälleen yötakin, astui äkkiä pois sängystä ja sen vierestä ja auttoi sitten myös vaimonsa pois siitä. Kun Antonio oli ovella, Anna yhtäkkiä laski lampun maahan ja nosti sängyn peitteitä niin, että näki mitä sen alla piileskeli.

Häntä katsoivat takaisin hieman pelästyneet ja turhautuneet ihmiskasvot.

"Saastainen varas!" huudahti Anna ja nappasi viereiseltä pöydältä puukon. "Näytä kätesi!" Varas näytti, ja ne olivat tyhjät. Anna ei viitsinyt edes odottaa enempää, vaan tarttui varkaan käsiin ja kiskaisi hänet pois sängyn alta. Varas parahti tuskaisena, eikä yrittänyt nousta ylös. Hänen reidessään näytti olevan jonkinlainen kiristysside, ja hänen housunsa olivat veriset. Hän näytti suhteellisen nuorelta ja pienikokoiselta.

"Ettehän satuta minua?" pyysi varas. Hänen äänensä oli Annalle outo ja kuulosti itkuiselta.

"Ja miksi emme satuttaisi?! Ryöväriroska!"

"Minä en ole varas! Minua jahdattiin."

"Hah! Ryöstit varmaan jotain?"

"En! Minut... työtoverini lavastettiin, ja minut laskettiin vain mukaan joukkoon, vaikken tiedä mistään mitään."

"Jaaha, niinpä niin."

Varas nyyhkäisi, katsahti alaspäin ja pyysi sitten uudestaan: "Ettehän satuta minua?"

Antonio parahti saman tien: "Hän... hänhän on kaksineuvoinen!"

Anna otti heti askeleen taaksepäin ja irvisti hämmentyneenä. Hän ei ollut nähnyt kaksineuvoista kuin hyvin kaukaa ja kuvissa, ja kuvat olivat aina olleet rumia ja rienaavia. Tämä otus näytti paljon enemmän ihmiseltä: hyvin muodostuneet kasvot, musta tukka, ruskeat silmät ja tumman hiekan värinen iho. "K-kaksineuvoinen?"

Kaksineuvoinen oli hetken hiljaa, mutta sanoi sitten: "No, niin... Minä pyydän, älkää satuttako minua. Minä vain... minun oli pakko päästä turvaan... anteeksi..." Sen sanottuaan hän purskahti itkuun.

Anna seisoi hetken hieman hölmistyneenä, mutta itku oli aina saanut hänen suojeluviettinsä esiin, joten hän päätti vähintäänkin antaa kaksineuvoisen mennä, ellei jopa auttaa häntä. Anna laittoin puukon pois ja kumartui hänen viereensä.

"Anna? Mitä sinä teet?" kysyi Antonio.

"Katso nyt häntä. Hänhän on nuorempi kuin me, ei kellään ole mitään syytä jahdata lasta, jos hän ei ole mitään tehnyt."

"Eiköhän hän ole jotain tehnyt!"

"No älä nyt... Ei hän varmasti valehdellut. Ei tuollaisena pysty valehtelemaan."

"Pyh, voi itkua teeskennellä!"

"No eikä voi!"

"Katsos nyt!" Antonio tuli ja käänsi nuoren kaksineuvoisen päätä hieman vastahakoisesti. Nuori yritti kääntää päänsä poispäin.

"Älä viitsi, Antonio. Ette te naiset mitään itkemisestä tiedä."

Antonio tuhahti. "Ja milloin sinä olet ruvennut ...SIETÄMÄÄN kaksineuvoisia? Saati huolehtimaan yhdestä!"

"En minä mitenkään haluaisi olla heidän kanssaan tekemisissä. Mutta jahdata nyt lasta! Sitä minä en sulata. Ajattele nyt." Antonio mutristi huuliaan vihastuneesti. "En minä häneen luota, mutta en kyllä pakota lasta menemään yksin ulos kylmään jahdattavaksi." Anna poimi nuoren kaksineuvoisen ylös ja vei hänet olohuoneen sohvalle. "Nuku nyt tässä ainakin tämä yö." Nuori tuhahti helpottuneesti.

Antonio oli tullut Annan perässä käytävän päähän. Kun Anna tuli takaisin, hän sanoi hiljaa: "Hän ei varmasti ole täällä pitempään."

"Noh. Ei hän nyt niin kauhealta tuntunut! Näytti paljon paremmalta kuin kuvien perusteella olisin uskonut. Kai hän on kotoisin jostain salmen takaa, niin läheltä meitä että hän on omaksunut tapojamme. Hänhän selvästi yritti näyttää mieheltä." Antonio mökötti yhä. "Anna jo olla. Menehän nyt nukkumaan, niin minä vahdin häntä." Antonio käännähti ympäri ja marssi makuuhuoneeseen.

Anna haki itselleen hieman juomista, sytytti lampun ja istahti sitten nojatuoliin jonkin matkan päähän sohvasta. Hän nukahti yöllä pari kertaa, mutta kaksineuvoinen oli tuskin edes liikahtanut sohvalla.

Auringon noustua Anna keitti hieman kahvia. Antonio nousi ylös haistettuaan kahvin unissaan. Hän piti sen verran meteliä, että kaksineuvoinenkin heräsi. Hänen ihonsa näytti päivänvalossa häivähdyksen verran punaisemmalta kuin pariskunnan tuntemien naisten ja miesten. Anna tarjosi hänellekin kahvia.

"Kiitos, ottaisin mielelläni."

Anna kaatoi hänelle kupin kahvia. "Mikä sinun nimesi on?"

"Uh... Arikadi Nikitoxi."

"Hm... mitä jos sanoisimme sinua Ariaksi?"

"No, kai se käy."

"Minä olen Anna Idoni, ja tämä on vaimoni Antonio."

"Hauska tavata... Olen todella kiitollinen, että sain olla täällä yötä. Olen pahoillani, että minun piti tunkeutua sisään sillä tavalla."

"Ei se mitään. Mutta kerrot nyt, mitä oikein tapahtui, kun jouduit jahdatuksi?"

"Minä tulin sen satamaan törmänneen laivan mukana... Kuulitteko siitä?" Antonio oli jo valmiiksi hiljainen, mutta nyt Annakin hiljentyi. Arikadi tajusi, että hänen ei olisi pitänyt ilmaista asiaansa kuin oli sen ilmaissut, joten hän alkoi selittää: "Minä en tiennyt siitä yhtään mitään... Minä olen vain pelkkä sähköttäjä. Olin maissa kun se sattui ja sitten minua alettiin jahdata... se oli kauheaa."

"Tehän hyökkäsitte meidän valtakuntaamme!" huudahti Antonio.

Arikadi avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta pidättäytyi viime hetkellä. Hän ei halunnut edes yrittää jääräpäisesti kieltää sen olevan hyökkäys. Sitten hän sanoi hiljaa: "Ei... ei se voi olla niin. Mutta minä en tiedä. En minä voi tietää. Tämä on kauheaa."

Antonio mutristeli taas, mutta Anna oli ymmärtäväisempi. "Noh noh, se on nyt ohi. Sähköttäjä, vai? Onko se vähän niin kuin lennättimen käyttäjä? Voiko lennätintä käyttää ilman kaapeleita?"

Arikadi näytti hieman hämmästyneeltä, mutta hymyili sitten. Kaksineuvoiset olivat käyttäneet radioita viestintään jo pitemmän aikaa, ja Arikadin lennätystaidot olivat käymässä vanhaksi. "On. Nykyajan laivojen tärkein viestintätapa on langaton lennätin." hän jatkoi hymyilyä.

Antonio tuhahti. "Anna, et kai sinä nyt usko tuota? Hänhän puhuu mitä sylki suuhun tuo ja jättää siltikin puolet sanomatta!" Arikadi katseli Antoniota varovaisesti ja viattoman näköisenä.

"Älä nyt viitsi, Antonio!" Anna ja Antonio tuijottivat toisiaan tiiviisti hetken, mutta sitten Arikadin voihkaisu rikkoi Annan keskittymisen. "Mitä nyt?"

Arikadi yritti puhua hillitysti: "Jalkaani sattuu pahasti."

"Mitä sille kävi?"

"Minua ammuttiin... jollain ihmeellisellä aseella. Se oli kuin partaterä, joka lävisti jalkani."

Anna irvisti. "Huh. Katsotaanpa sitä. Pitäähän se hoitaa, ettei se tulehdu." Antonio hymähti erittäin vastustavasti. Anna ei ollut välittävinään ja nousi sen sijaan tuloistaan ja haki kaapista sidetarpeita. "Tulehan tänne." Anna istutti Arikadin penkille ja tutkaili sidottua jalkaa ja verisiä housuja. Arikadi alkoi ottaa kiristyssidettä pois, ja sen tehtyään veti housunsakin alas. Anna jo melkein kauhistui, että Arikadi vilauttelisi hänelle irstasta ruumistaan, mutta Arikadin alaruumis oli hyvin siveästi verhottu alushousuilla.

Oikeasti Anna ei tiennyt juuri mitään haavanhoidosta, mutta hän auttoi Arikadia puhdistamaan ja sitomaan sen paremmin. Arikadikaan ei tiennyt sen enempää.

"Minun on mentävä töihin. Antonio, ethän häädä Ariaa kodistamme poissaollessani?" Antonio hymyili tekaistusti, ja Anna hymyili takaisin – aidosti.

Luonnollisesti, heti Annan lähdettyä Antonio hyökkäsi sanallisesti Arikadin kimppuun. "Sinä senkin jakomielinen liero. Et tosiaan pysty kahlitsemaan meitä kaikkia puolivalheillasi."

Arikadi oli hetken hiljaa. "...Minä haluan vain kotiin täältä. Ei minua kiinnosta, mitä te olette uskovinanne."

"Niinpä niin! Kovasti teitä kaksinaamoja vaan kiinnostaa matkia kaikkea, mitä me teemme. Olet varmaan varastanut nuo miesten vaatteetkin!" Arikadi tuijotti Antonia vihaisesti ja hämillään. "Oppisitte rakastamaan toisianne ettekä vain itseänne. Te olette kaukana täydellisestä, vaikka mitä luulisitte!"

Arikadi läiskäisi kädessä pitämänsä siderullan laittialle, huusi "No kiitos vaan rakkaudestasi!" ja marssi saman tien ulos talosta. Antonio meni sulkemaan ovea, ja näki Arikadin lyyhistyvän nurmikolle heidän talonsa viereen kipeän jalkansa takia. Antonio paiskasi oven kiinni, mutta seurasi kaksineuvoista ikkunasta. Arikadi nousi ylös, mutta ei mennyt tietä päin, vaan linkutti heidän talonsa vierestä alkavaa metsää päin. Ennen kuin hän katosi puiden sekään, hän näytti pariskunnan taloa päin rivoa käsimerkkiä: toisen käden nimetön pystyssä ja toisen käden peukalo ja nimetön muodostamassa ympyrää. Sen oli tarkoitus symboloida miehen penistä ja naisen emätintä, ja se ei ollut naisille ja miehille sinänsä loukkaavaa – sen sijaan se, että kaksineuvoiset käyttivät sitä loukkauksena, oli todella loukkaavaa.

Antonio kiehui raivosta hetkisen, mutta alkoi sitten tehdä omia töitään ja unohti Arikadin.

Illemmalla Anna tuli kotiin ja syytteli vaimoaan kovasti Arikadin ajamisesta tiehensä. Anna päätti käydä kävelyllä metsässä ja etsiä Arikadia – kaksineuvoinen ei varmaankaan olisi jaksanut kävellä kovin kauas kipeällä jalallaan. Annan päättely osui aivan oikeaan.

"Anna?" kuului Arikadin ääni eräästä puskasta. Hän nousi pystyyn.

"Aria! Voi, hyvä kun löysin sinut. Olethan kunnossa? Olen pahoillani vaimoni puolesta. Hänen pitäisi opetella jotain tapoja."

Arikadi oli hetken hiljaa, mutta sanoi sitten: "Ei se mitään..."

"Onko jalkasi pahempi? Minun puolestani voit olla rauhassa meillä kunnes se paranee."

"Se olisi kovin ystävällistä. Kunpa voisin maksaa sen jotenkin takaisin."

"Ehkä voitkin, mutta ei se ole tärkeää. Tulehan nyt." Anna otti kiinni Arikadin hartioista ja lähti hänen kanssaan takaisin talolle.

Kotona Antonio mökötti oikein urakalla ja piti mykkäkoulua. Arikadi sai jälleen nukkua sohvalla, ja pariskunnan välit sängyssä olivat jäiset.